Ryttylän Lasitehtaanmäki on muistojen paikka. Ehkä lasitehdasta ei Ryttylässä enää juurikaan muistella, kun sen lakkautuksestakin on jo vuosikymmeniä.

Minulle tehtaan ympäristö on lapsuuden kotipaikka. Asuin siellä 15-vuotiaaksi ja myöhemminkin lähistöllä. Ryttylästä muutin pois1960-luvun lopussa.

1950-luvulla lapsia oli joka paikassa paljon, niin myös Lasitehtaanmäessä tai Pomolanmäessä, joksi sitä kotitaloni mukaan myös kutsuttiin. Kulmakunnan väki kävi lasitehtaassa töissä, ja tehtaan pilli sääteli perheiden elämää. Sopii ihmetellä, miten lastenhoito järjestettiin, kun monista perheistä sekä isä että äiti tekivät vuorotyötä. Mummot, naapurit ja isosiskot varmaan hoitelivat.

Leikkijöitä riitti

Lapsirikkaus tarkoitti myös kavereita. Niitä riitti kelkkamäkeen ja pesäpalloon tai muihin koko kulmakunnan yhteisleikkeihin, vinkkiin, karttuun, kirkonrottaan, peiliin, ruutuhyppyyn, hyppynarun pyöritykseen, palloleikkeihin ja mitä kaikkia niitä olikaan. Aikuiset eivät ehtineet toimintaa organisoimaan, eikä heitä tarvittukaan.

Meillä oli myös oma metsä. Se alkoi mäen laelta ja sitä riitti radanpuoleiselle rinteelle. Etelän puolella taas tuli vastaan jännittävä kalliojyrkänne. Metsä kiehtoi mielikuvitusta, ja sen puut, kivet ja kallionkolot näyttelivät omaa rooliaan seikkailuleikeissä. Suuri ilon aihe oli, kun metsän reunan puihin viritettiin lapsille narukeinut.

Uudenvuodenyönä saatiin valvoa, ja kello 24 mentiin perhekunnittain kalliolle kuuntelemaan, kun Riihimäen varuskunnassa ammuttiin tykinlaukauksia. Se oli sen ajan ilotulitus.

Kanoja, vahtikoiria ja työhevosia

Metsän rajassa, mäen laella, nykyisen vesitornin paikalla, oli Pomolan perheiden kanalat. Siellä kanat kaakattivat ja kuopsuttivat häkeissään, munivat kesän ja tulivat ehkä syödyiksi syksyllä. Tai sitten ne talvehtivat Pomolan kellarissa.

Muita eläimiä Lasitehtaanmäessä oli vähänlaisesti. Nykyisenlaista koiraharrastusta ei silloin tunnettu. Lempisen Topilla oli Jeri-pystykorva ja ajokoiria oli joillakin metsästystä harrastavilla. Muutamia kissoja tietenkin kulki onnellisen vapaana, eikä kukaan ihmetellyt, kenen ne ovat ja pitääkö ne viedä turvaan kissahoitolaan. Hevosia oli Salosella ja Mailanderilla ja tietenkin lasitehtaalla.

Rautatien vaarat

Lasitehtaanmäen lapset kulkivat kouluun Niemisen mankelin ja Sillmanin talon ohi mäkeä alas, radan yli ja kohti koulun siltaa. Joskus radalla seisoi pitkä tavarajuna. Sen kiertämiseen ei yleensä ollut aikaa eikä haluakaan. Silloin pujahdettiin vaunun alta tai ylitettiin juna vaunusiltaa pitkin. Puuhan vaarallisuudesta ja hankaluudesta huolimatta kouluun aina ehdittiin. Onnettomuuksiakin radalla sattui. Mirjan loukkaantuminen muistutti meitä kaikkia radan ja liikkuvien junien vaaroista.

Sanotaan, että nostalgia on katkeransuloista kaipuuta menneisyyteen. Nykyään se nähdään myös terapeuttisena, jos menneisyyttä käsitellään niin, että siivotaan pois ikäviä asioita tai kovia kokemuksia. Eli kerrotaan asiat parhain päin. Sallittakoon se meille lasitehtaan lapsille!

Picture

Lasitehtaan lapset muistelemassa entisiä kotikulmia 1990-luvulla. Kuva: Ritva Lantz

Ritva Lantz
Entinen ryttyläläinen